Muilla on koiria, meillä on borzoit...

Meillä on muutaman vuoden vanha kaktus. Strömsössä sanottiin, että kaktukset kannattaa viedä ulos ja ne voi antaa olla siellä pakkasiin saakka. No, olinhan tämän tiennyt ennenkin, en vaan ollut vielä uskaltanut hallanvaaran takia viedä. Parina viime kesänä kaktus olikin kivikkokukkapenkissä pönöttämässä ja ulkoilu sai sen kukkimaan keväällä, kauniita oransseja kukkia. Illalla vein vanhaan paikkaansa. Ehtihän se olla vartin verran paikallaan, kun satuin vilkaisemaan keittiön ikkunasta ulos. Veera juoksi samalla hetkellä ikkunan ohi, suussaan jotain vihreää. Vilma seurasi perässä... Minä tietysti portaille karjumaan ja pelastamaan mitä pelastettavissa on. Nakkasin kaktuksen pesuhuoneen altaaseen, ajattelin, että istutan sen huomenna uuteen, vähän isompaan ruukkuun. Hetken päästä istuttiin Paulin kanssa iltakahvilla, kun Pauli yhtäkkiä syöksyi ulos. Oli ikkunasta nähnyt, kun remonttiryhmä V&V juoksi ohi... Kaktus löytyi pellolta. Jälleen kaktus altaaseen, olkoon siinä hetken, laitan sen talteen kohta. Alkoi sataa ja oli pakko päästää kaksoset eteiseen. Puoli minuuttia ehtivät olla sisällä ja taas oli kaktus Vilman hampaissa. Vein sen saunaan turvaan. Kaktuksen, en Vilmaa.

Ylläoleva tapahtui siis eilen illalla. Olen sen jälkeen käännellyt ja väännellyt aika monelta kantilta näiden meidän kaksosten erilaisuutta muihin koiriin verrattuna. Myös oman käytökseni mahdollista vaikutusta asiaan. Samoin ympäristön vaikutusta, laumadynamiikkaa, ihan kaikkea mahdollista. Sanotaanhan tosin, että muilla on koiria, meillä on borzoit...

Sumpin, ensimmäisen borzoini ja lapsuudesta saakka kantamani haaveen, tullessa talouteen, asuin rivitalossa. Kävin töissä, joten ulkoilu oli kellonmukaista, aamulla, töistä tultua ja vielä illalla. Viikonloppuisin pellolla, toisinaan jopa tuntikausia, silloin kun JP ja Junis the kääpiösnautseri osuivat reitille. Vauhtia piisasi, Sumppi ja Junis nauttivat riehumisesta keskenään, vaikka kokoero oli melkoinen. Sumppi teki tuhoja hirveästi, vaikka oli työpäivän ajan eristettynä eteiseen ja sillä oli kuitenkin näköyhteys mustisten, Riinan ja Saran kanssa. Sumppi teki kokopuisesta seinähyllyköstäkin tulitikun kokoista silppua. Varasin sille joka päivä kaupasta kurkku- tai tomaattilaatikon ja joka päivä laatikko oli euron kolikon kokoisina paloina. Olin jo vähän epätoivoinen tuhojen suhteen, kun kasvattaja sanoi, että venakoilla on tapana yleensä lopettaa tuhojen teko kahden vuoden iässä. Sumppi kuitenkin lopetti täyttäessään 10 kuukautta. Sen jälkeen ei mitään, ei kertakaikkiaan mitään pahaa. Monta kertaa otettiin sen pentuaikana yhteen luvallisesta ja luvattomasta tekemisestä, joskus jopa niin, että olin varma, että nyt se puree. Mutta niin ei käynyt ja Sumpista tuli niin hyvä kaveri, että rakastutti tähän rotuun ihan täysin. Sumppiin vaikutti varmasti myös sen saama hyvä kasvatus Riina-mustikselta. Parempaa esimerkkiä ei olisi voinut saada kuin Riina oli.

Sumpin ollessa 1½ v. jouduin lopetuttamaan Saran, vaikka se oli mustiksista nuorempi. Kasvattaja tarjosi siinä hötäkässä sijoitukseen Sumpin siskoa Vanjaa, jonka olisin alunperinkin valinnut pentulaatikosta itselleni. Kasvattaja oli silloin toista mieltä ja ehkä hyvä niin. Vanjaan en koskaan saanut sellaista suhdetta kuin Sumppiin. Sitä ei voi tietää, johtuiko se Vanjan luonteesta vai siitä, että se tuli siinä iässä eikä pentuna. Kuka tietää, mitä se oli siihen ikäänsä mennessä ehtinyt kokea. Vanja ei tuhonnut muuten mitään, paitsi valeraskausaikoinaan säkkituoleja ja pentujensa jälkeen pari sohvaa. Mutta se varasti ruokaa, osasi myös avata kaapit, jääkaapit ja pakastimet. Vieläkään, vaikka Vanjan lähdöstä on jo yli ½ vuotta, meillä ei jääkaapissa ole ovenkahvaa. Kaikki kahvat oli pakko poistaa ja roskiskaappiinkin laittaa työntösalpa. Ja muistaa myös lukita se... Ruuan, lähinnä herkkujen, takia se tuhosi myös eteisen kaapiston. Jos Vanjan luonteella varustettu koira olisi ollut ensimmäinen venakkoni, olisi se varmasti jäänyt myös viimeiseksi. Onneksi ei ollut.

Ennen venakoita kokemusta koirista on minulle kertynyt nöffeistä, lansuista ja mustiksista, jokaisesta myös pentueen verran. Tosin lansupentue oli kasvattajan nimellä, vaikkakin kasvattaja tapasi pentueensa ensimmäisen kerran pentujen (11kpl) ollessa kuusiviikkoisia. Silloin riehui parvo-virus pahimmillaan ja kasvattajalla oli sairaita pentuja kotona.

Paulilla taas on aina ollut koira/koiria kotona. Mm. noutajaa ja tanskandoggia. Choweja oli 3 silloin, kun tapasimme. Sekä tietysti Ida-hitsu. Että jonkinlaista kokemusta koirista kummallakin. Ensimmäinen yhteinen koiramme oli Sonja. ("Mahtuuko meille kolmatta venakkoa?""Ei meille mahdu." "Entäs, jos kumminkin..?""No, kai se mahtuu.") Pitkään pyöriteltiin edellä olevaa keskustelua ja lopulta se Sonja sitten tuli. Teki pahojaan ja karkaili. Kun viimeisen kerran teki pahojaan, rikkoi jonkun CD:n ja sitä moitin siitä, Sonja tuli ja pyysi anteeksi. Tuli keittiöön, jossa istuimme pöydän ääressä paperihommissa. Tuli viereeni ja nosti käpälät tuolilleni, siitä harteilleni ja halasi. Tyttö-parka vapisi ja halasi, nuolaisi päälakeani ja oli hetken hiljaa siinä. Meni sitten Paulin luo ja halasi. Kyyneleet tulivat silmiin, oli niin liikuttava hetki. Sen jälkeen ei ole tehnyt pahojaan. On tosin ahne ruualle, joten emme jätä keittiöön päiväksi, jos siellä on löydettävissä jotain syötävää.

Sitten syntyivät Vanjan pennut. Kuusi pienenpientä. Heti tiesin, että Pipsa saisi jäädä kotiin, se väritys ja kaikki siinä oli niin kaunista. Toivo, Tyyni ja Helmi lähtivät aikanaan, samoin "Matti", josta tuli Sasha. Sitten oli Teppo. Pieni, hassu poika, jonka toinen kives ei laskeutunutkaan. Päivät kuluivat ja minua alkoi ahdistaa, jos joku haluaakin Tepon, miten sen voisi antaa kenellekään? Joku mies soittikin ja oli siitä kiinnostunut, mutta kuultuaan, ettei molemmat kivekset olleet vieläkään laskeutuneet, ei sitten halunnutkaan sitä. Minä olin helpottunut. Panikoin Paulille, että mitäs sitten, jos se lähtee... Päätettiin, että Teppokin saa jäädä kotiin. Pipsa oli räväkkä tyttö, aina valmiina kolttosiin ja riehuntaan. Teppo seuraili vierestä, oli aina kovin huolestuneen näköinen kun sisko melskasi. Teposta tuli jotenkin (hyvässä mielessä) mieleen Aasi Ihaa, hiukan surullinen hahmo, koko ajan huolissaan jostain. Sitten sattui se kauhea tapaus, eikä meillä ollut Pipsaa enää.

Kaikki olimme poissa tolaltamme, Sonja oli ihan järkyttynyt ja Teppo suri syvästi, kun ei siskoa enää ollutkaan. Päätimme hankkia Tepolle kaverin piristykseksi. Muistan, kun näin netissä kuvan puolalaisesta pennusta ja laitoin kuvalinkin Paulille viestillä: Jos mulla olis rahaa, niin kysyisin tätä. Ihana.

Lopputulos oli, että se pieni puolalainen tuli meille, sinä päivänä kun se täytti 4kk. Luna oli aika villi lapsi, ensimmäisenä aamuna se löydettiin seisomasta keskeltä keittiön pöytää. Kerroimme sille, että meillä ei täällä ole tapana tehdä näin... Eikä meillä ole tapana murista toisille ruokakupilta, eikä meillä ole tapana... Sillä oli kyllä kolttosia kaikenlaisia, mutta ei se kovin tuhoisa ollut. Oppi sisäsiistiksikin nopeasti, eikä palellut pakkasessa. Teppo ja muut tahtoivat sisälle, mutta Puolan ihme paineli hangessa. Tepolle olikin iso ongelma, kun itseä paleli, muttei olisi voinut pientä siskoa uloskaan jättää.

Sitten tuli mieleen, että jospa meille hankittaisiin Ruotsista vauva hyvistä vanhemmista. Näin tehtiin ja toiveet olivat korkealla. Se lapsi sotki langat ja rikkoi kengät, rälläkkä ja naulalaatikot saivat kyytiä pihalla. Mutta ennen kaikkea, ruokaa se ei syönyt. Kävi selväksi, että tästä anorektikosta ei jalostukseen ole, kunhan nyt säilyy edes hengissä. Syö sentään nyt 3½v. iässä melkein joka päivä ja jollei syö, saa mielialalääkkeen...

Sumppi ja Vanja nukkuivat aina hyvin. Vain hyvin harvoin tarvitsi nousta niiden takia yöllä. Jopa niin hyvin, että Juhan ollessa v. 2007 meillä koiravahtina meidän reissatessa Virossa, satoi koko ajan ja Sumppi ja Vanja eivät välittäneet kastua. Juha soitti ja kysyi, mitä tehdä, kun eivät tahdo ulos, sanottiin, että kyllä ne sitten pyytää, kun pakko on. Eivät menneet ulos 1½ vuorokauteen.
Viime vuosi oli painajainen. Jo edellisestä syksystä lähtien Sumpin vointi oli heikentynyt, sai kipulääkitystä ja sen johdosta oksensi usein ruokansa. Öisin piti päästä ulos. Opin nukkumaan kevyesti, että kuulen, kun Sumppi tamppaa. Sen askeleet alkoivat olla lopulta sen verran keveitä, etteivät kuuluneet samalla tavalla kuin aikaisemmin. Tammikuussa oli pakko tehdä päätös, raskas päätös. Sumppi kai aavisti sen, käveli lääkäriasemalle reippaasti ja saatuaan nukutuspiikin nukahti. Sitä viimeistä annosta ei sitten tarvinnutkaan kuin puolikkaan, Sumppi antoi periksi ja jätti meidät. Siitä tiedettiin, ettei ainakaan hetkeäkään liian aikaisin oltu liikkeellä. Suuren persoonan suuret saappaat jäivät tyhjiksi.

En ehtinyt toipua Sumpin lähdöstä, kun tapahtui uusi järkytys. Olin jo - minä noita - pitkään tiennyt jotain pahaa tapahtuvan. Sinä maanantaina olin ajatellut mennä metsään, koirien kanssa lenkille, mutta jokin esti. Olo oli kovin raskas. Imuroin kotona ja mietin, miksi en millään jaksaisi lähteä ompelukurssille kansalaisopistoon. Pauli sai kuitenkin lähtemään, sanoi, että jospa piristyt. En piristynyt ja kotiin tullessa vastassa oli avoin portti, Pauli odotti jo pihalla. Vei minut Tepon luokse, kauniin, mutta kuolleen Tepon viereen. En voinut uskoa, että se kaikkein kaunein ja rakkain, valkoinen ihana Teppo makasi siinä. Reilut kaksi kuukautta aikaisemmin se oli steriloitu, piilokives oli leikattu jo aiemmin. Kaiken piti olla kunnossa. Nyt se oli poissa.

Menetys iski niin lujaa, että alettiin pikapuolin etsiä meille "valkoista vauvaa". Sehän löytyikin helposti ja nopeasti Viron Kloogasta ja niinpä Vilma Villikko tuli piristämään meitä surun keskellä. Ehtiväinen ja nokkela tenava. Huhtikuussa aamut ovat valoisia ja sisäsiisteyttä opeteltiin rivakasti, kun kerran kotona olin. Vilmaa Mollin kanssa hakiessa olin iskenyt silmäni musta-valkoiseen narttupentuun. Hetken siinä mietin, että pahus, kun paperit on tehty tälle valkoiselle vauvalle, tuo musta-valkoinen vaan kertakaikkiaan vangitsee katseen. No, tehty, mikä tehty ja valkoinen vauva Vilma tuli kotiin. Tulin maininneeksi asiasta Mollille, joka tietty alkoi härnätä, että otatte tietysti molemmat. Naureskelin asialle ja lupasin puhua Paulille, kun "tiesin" hänen toppuuttelevan kuitenkin. Hämmästykseni oli melkoinen, kun niin ei käynytkään. Niinpä reilua kuukautta Vilman jälkeen Ella toi Veera Vekkulin Jätkäsaareen. Pauli oli kyllä hiukan järkyttynyt nähdessään musta-valkoisen Veeran livenä, pohti, miten kummassa TUOHON voi silmä ikinä tottua. Niinpä vaan tottui.

Siinä ne meni kaksi pentua yhdessä - vaikka moni sitä ihmetteli ja meitä moittikin - touhusivat ja riehuivat toisensa tainnoksiin. Elli osoitti mustasukkaisuutta jonkin verran ja tekee niin edelleen, varsinkin Vilmalle on mustasukkainen. Kahdesta pennusta oli se hyöty, että harrastivat niin paljon liikuntaa keskenään, ettei tarvinnut niille erikseen järjestää toimintaa. Toisaalta siinä kuntokin kasvoi ja jaksoivat riehua ja hommailla entistä enemmän... Sisäsiisteys ja muut tavat opittiin helposti. Ainoastaan tuli ongelmia kaiken tielle osuvan tuhoutumisesta. Mikä unohtuu saataville, se rikotaan. Kuten kävi myös eteisen seinille ja ikkunanpuitteille ja ovilistoille ja ja ja...

Näitä vekaroita ei saa kiinni pahanteosta. Ovat kilttejä ja kuuliaisia, oikeita herran enkeleitä edessäpäin. Mutta käännäpä selkäsi, et voi edes kuvitella, mikä on joutunut niiden hampaisiin. Nopeasti, hetkessä, silmänräpäyksessä. Nämähän nukkuvat yönsä nykyisin hyvin. Mutta heräävät edelleen klo 5 viimeistään. Usein kokeilevat, onnistuisiko herätys jo klo 4, kun kerran on valoisaakin, EIKÄ YHTÄÄN NUKUTA. Ja varsinkin, kun voisi syödä jo jotain. Olen pitänyt kiinni siitä, että ennen klo 5.30 ei ruokaa tipu, vaikka heräisivät kuinka aikaisin. Odotan pimeneviä aamuja syksyllä, jospa ne nukkuisivat pitempään, edes viikonloppuisin. Viikollahan se on sikäli ihan sama, kun kello kuitenkin soi 5.30.

Luna ja Elli järjestävät niitä yöherätyksiä ajoittain, Elli varsinkin. On kausia, että ulos pitää päästä monena yönä klo 2-3 aikaan, riippumatta siitä, mihin aikaan illalla on ollut ulkona. Aluksi kaksoset yrittivät päästä ulos myös, nyt niitä ei hetkauta toisten käyminen juurikaan. Kaksoset saivat toukokuussa 1-vuotisrokotuksensa ja sitä ennen madotettiin koko sakki. Muiden vatsat eivät reagoineet matokuuriin, kaksoset ja varsinkin Vilma sai oikein kunnon ripulin. Biobak- ja piimäkuurilla lopulta rauhoittui viime viikolla. Ilmeisesti siis johtui rokotteesta tai rokotteen ja matokuurin yhteisvaikutuksesta.

Olen siis jälleen pohtinut, eilenkin eri yhteyksissä käytyjen mielipiteenvaihtojen takia, mitä niin erilaista on näissä kahdessa. Olosuhteissa sikäli, että Sumppi piti viedä hihnassa pentuna lenkille ja yölläkin tarvittaessa ulos, kun asuntona oli rivitalo. Nyt on niin helppoa, kun voi avata oven ja päästää koiran ulos. Mutta eivät nämä ole meillä ensimmäiset, jotka voi laskea ovesta ulos. Sonjan muutaman alkuajan karkailun jälkeen aidat ovat toistaiseksi pitäneet. Paitsi sen kerran, kun jostain syystä käyntiportti olikin auki...

Luulisin käyttäytyväni ja Paulikin käyttäytyy koiria kohtaan kutakuinkin samalla tavalla kuin ennenkin. Toki nämä kaikki vuorollaan ovat opettaneet paitsi rodusta, myös erilaisista persoonista aika paljon. Näin monta eri yksilöä meillä on ollut, todella luulen oppineeni jos jonkinlaista, joten en oikein usko, että olisin pelkästään tyhmä ja sokea näille asioille ja olosuhteille. Meillä on pihalla tilaa riekkua sydämensä kyllyydestä, on kavereita ja lelujakin. Huomiota saavat varmasti tarpeeksi ja liikuntaakin. En tiedä, mitä tästä yhtälöstä muuttaisin ja mitä haluaisin muuttaa. Muuta kuin sen hillittömän tuhoamisen, että joku asia ja esine saisi olla joskus ehjä, edes vähän aikaa. Ja että viikonloppuna saisi nukkua, vaikka ihan klo 6 asti. Sehän olisi suorastaan juhlaa!

Ei tästä(kään) pohdinnasta sen valmiimpaa ja viisaampaa tullut, kunhan mietiskelen ja koitan oppia.

Sadepäivän mietteitä

Tällaisena aikana, kun töiden saaminen on vaikeaa, lähes mahdotonta, pitäisi minusta panostaa koulutukseen. Kansalaisten, myös aikuisten tulisi voida opiskella omakseen katsomiaan asioita, kehittämään osaamistaan ja sitä kautta pysymään aktiivisina. Veikkaan, että sieltä kohoaisi paljon uutta innovaatiota ja osaamista ihan yritystoimintaan saakka. Mutta ei, koulutuksesta säästetään, oppilaitoksia suljetaan säästöjen nimissä. Luokkakoot olivat omanakin kouluaikanani isoja, mutta silloin oli opettajan sana vielä laki, nythän samankokoisessa porukassa vallitsee lähinnä viidakon laki. Eikä kukaan opi mitään.

Minä tykkään meidän koulusta, siellä on rento meininki, samaan porukkaan sopii niin parikymppiset nuoret kuin eläkeikää lähestyvätkin opiskelijat. Tykkään myös opettajista, mukavaa väkeä jokainen. Innostavia ja jaksavat innostua itsekin, kekseliäita ja idearikkaita myös. Koulun hengettäret, Meini ja Seija, ansaitsevat myös omat kiitoksensa. Paikat on aina siistit ja ruoka ajallaan.

Siitä minä en tykkää, miten tunteja on suunniteltu ja meille säästösyistä projektityötunteja sinne sekaan laitettu. Projektityötuntien määrä tulee entisestään syksyllä lisääntymään - säästösyistä. Kontaktitunnit opettajien kanssa siis vähenevät. Mitä tämä tarkoittaa? Nyt tulee pitkä selostus, minun näkemykseni, tyyliin "oli synkkä ja myrskyinen yö", eli alkaa jo kaukaa historiasta.

V. 2002 osallistuin Yrittäjä/osuuskuntayrittäjäkoulutukseen, johon työvoimaviranomainen suuressa viisaudessaan minutkin pakotti. Taustalla oli, että osallistujat perustaisivat osuuskunnan, kunhan nyt jonkunlaisen, että saataisiin mokomat työttömät pois kortistosta vähäksi aikaa ja tilastot kauniimmaksi. Ryhmä oli äärettömän heterogeeninen, ei olisi hankalammin yhteensopivaa porukkaa voinut ajatella. Opettaja olikin oma lukunsa... Koulutuksen aikana luettiin Eläinten vallankumousta ja mietittiin, kuka meistä on mikäkin kirjan hahmo. Kerran me oppilaat emme olleet tämän opettajan kanssa jostain samaa mieltä ja hän ajoi meidät, aikuiset ihmiset, ulos. Mitä meidän piti opiskella tuon kurssin aikana, oli yrityksen käytännön asiat, mm. verotus. Niitä emme opiskelleet lainkaan. Sen sijaan opiskelimme, missä järjestyksessä ovat lasit ja aterimet Suomen suurlähetystössä Sveitsissä. Että tiedetään, KUN lähdetään tekemään ISOA bisnestä ulkomaille. Kunpa nyt olisi menty vähän lähempänä oikeita asioita ja todellisuutta. Tärkeimmät asiat jäivät kokonaan oppimatta. No, osuuskunta perustettiin kun pakko oli, Leader-hankkeena työosuuskunta siitä tuli. Täyttihän se kaikkien vaikeuksien jälkeen hankkeen saamat määritelmät, mutta ei se ollut helppoa.

Menin sitten v. 2007 opiskelemaan merkonomin papereita, kun työvoimaviranomainen sanoi, että se paperi on niin tärkeä olemassa nykyisin. Vain sillä voi näyttää osaamisensa. Koulutuksen aikana vastaava opettaja kysyi neljään kertaan, mitä toivoisimme koulutuksen aikana oppivamme. Joka kerta vastasin, että haluaisin osata kokouskäytännön kunnolla ja osata laatia oikeanlaisen pöytäkirjan. Olen ollut jokusissakin kokouksissa elämäni aikana ja toivonut, että osaisin ne OIKEAT käytännöt, että kaikki menisi edes suunnilleen sääntöjen mukaan. Kolmella kerralla opettaja sanoi, että joo, katsotaan ne kokouskäytännöt siellä ihan lopuksi. Neljännellä kerralla sanoi, että joo, kokouspöytäkirjoihin on netissä niin paljon hyviä malleja, katsokaa sieltä. Siis emme käyneet läpi sitä, minkä kuvittelin olevan merkonomin hommissa itsestäänselvyys. Sen sijaan teimme laajan liiketoimintasuunnitelman. Niin laajan, että omakin ryhmäni joutui laskemaan kuvitteellisen toimitilan remonttikustannuksetkin ruuveineen ja saumauslaasteineen.

Viime syksynä aloittaessani tämän nykyisen koulun, hommat alkoivat vauhdilla. Tutustuttiin koneisiin ja sitten vaan saumoja harjoittelemaan. Harjoitukset tehtiin kertaalleen ja nopeasti. Muistankin miettineeni, että mitähän jatkossa onkaan, kun näin kovasti tässä harjoitellaan ja tehdään. Syksyllä teimme myös harjoituksena hameet, paitapuserot, t-paidat ja leggingsit. Sekä tilaustyönä 30 Lucia-neidon pukua. Se olikin pystymetsästä tulleille melkoinen suoritus, mutta lähes kaikki mukana olleet ottivat homman vakavasti ja jälkeä syntyi ihan kiitettävästi.

Meiltä kysyttiin toiveita, mitä erityisesti haluaisimme oppia. Itse mainitsin materiaaleista farkun (ja muut kierrätysmateriaalit), pellavan ja nahkan. Nahkasta meillä piti lukuvuoden mittaan olla kurssikin, ei ollut. Ei ollut aikaa... Vuodenvaihteen jälkeen alettiin tuunata. Se oli mielenkiintoista ja tykkäsin siitä todella. Meidän piti kiireellä tehdä kaikkea, sanottiin, että tekemällä oppii ja näinhän se juuri onkin. Tehkää, tehkää, keksikää uusia juttuja ja jos ette keksi, opettajalla on varattuna tuunattavia juttuja. Kyllä minullakin ideoita olisi piisannut ihan ilman niitä opettajan varaamiakin. Minulle ainakaan ei hahmottunut siinä vaiheessa ollenkaan, että kun se tuunausjakso loppuu, ei ompelukoneisiin kosketa. Keväällä ei ommeltu tikkiäkään.

Hei, nyt me stailataan! Päiväkausia käytiin läpi ihmisvartaloita, leikeltiin kuvia aikakauslehdistä, opettaja vielä tarkasti, että ovat oikeanlaisia. Opeteltiin, miten tulee pukeutua mihinkäkin kodin juhlaan, kutsukorttejakin käytiin läpi tuntikausia. Sainhan minä aikani kulumaan, kun kudoin sukkaa tai virkkasin jotain siinä samalla. Mutta että aikuisten ihmisten lehdistä leikkaamat kuvatkin täytyy käydä yksitellen läpi, niiden tulee olla tietynlaisia, jotta saa suoritettu -merkinnän. Vielä kertaustehtävätkin tehtiin näistä. Nyt (periaatteessa) tiedämme, mihin asuun ja juhlaan voi laittaa pienoiskunniamerkit ja kuinka kulmikkaan ja pyöreän vartalon huonoja puolia voidaan peittää ja hyviä korostaa. Paljonko paidanhihan tulee näkyä hihansuusta miesten puvussa, mikä materiaali ja väri on paras ja huonoin solmioissa. Jne. Mutta ei ommeltu.

Neulekonekurssi pelasti kevään. Minulla se tietysti levisi käsistä sikäli, että kahden vaaditun vaatekappaleen tms. sijaan tein kuusi, mutta kun tykkäsin taas niin kovasti siitä tekemisestä. Tekeminen ja uuden oppiminen aina sytyttää minut, virkistää ja innostaa. Nyt meillä on lupa mennä syksylläkin tekemään koska tahansa mitä tahansa niillä neulekoneilla, kun kurssi on suoritettu. Sepä vaan, että kurssi oli melko lyhyt, yksi ainoa opettaja osaa käyttää niitä koneita, kaikki muut kieltäytyvät edes koskemasta niihin. Se opettaja, joka ne hallitsee, on syksyn poissa. Jos tuleekin ongelma, ei kukaan osaakaan auttaa. Niin lyhyellä kurssilla ei opittu toimimaan missään erityistilanteissa, kun nopeasti vaan käytiin kuitenkin erilaiset perusasiat läpi. Neulekone on monipuolinen vekotin ja pitäisi olla hiukan varmuutta ja kokemusta, jotta siitä saisi kaiken hyödyn irti.

Kun valiteltiin, että niin vähälle jäi ompelut keväällä, meille sanottiin, että kun ei ole niitä kontaktitunteja. Mutta että on projektitunteja, jolloin voi ja saa mennä ompelemaan, muutamina päivinä viikosta saa olla ompelemassa iltaisinkin. Näinhän se on. Mutta iltaisin siellä ei ole yhtään opettajaa, keneltä kysyä neuvoa. Monesti ne projektityöajat, varsinkin sen stailauksen aikana, tarkoittivat sitä, että haalittiin jostain aikakauslehtiä, joista leikeltiin niitä kuvia. Nykyisenlaisten lehtiroskisten aikana se on melko haasteellista, kun niistä ei lehtiä enää saakaan ulos. Onneksi porukalla oli hyvä yhteishenki, autettiin näissäkin toinen toisiamme.

Minusta näihin stailauksiin ja leikkaa-liimaa-askarteluihin käytettiin kohtuuttomasti aikaa. Tuommoiset asiat olisi voinut käydä ripeästi läpi, loput katsoa vaikka netistä kukin kiinnostuksensa mukaan. Ja mennä tekemään ja oppimaan ompelukoneilla yhtä ja toista. Meille kuitenkin aina sanottiin myös, että voisi tehdä koulun osuuskunnan kauppaan myyntituotteita. Mutta en tajua, miksi kaikkien täytyy keksiä pyörä uudestaan ja kantapään kautta opetella asioita. Kun kerran meillä on osaavia opettajia siellä, eikö voisi sitä painottaa tekemisen puolelle niin, että nämä projektityötunnit olisivat sitten ryhmiteltyinä sellaisiin aikoihin, että joku opettaja olisi paikalla neuvomassa ja että niinä aikoina ehtisi oikeasti tekemäänkin jotain? Kyllä meille sanottiin pari viikkoa sittenkin tästä puhuttaessa, että olisi voitu tehdä myyntiin vaikka pussukkasarjoja tai t-paitoja silloin viime syksynä. Totuus on, että ei olisi. Jos ensimmäistä kertaa ihminen tekee teollisuuskoneilla ylipäätään mitään, yhden t-paitaharjoituksen perusteella ei voi tehdä mitään paitasarjoja myyntituotteiksi. Pussukoita ei myöskään sen paremmin. Varsinkin, kun se kone, jolla tehtiin t-paitojen kauluksia, oli koko ajan jumissa. Ei siihen kukaan vapaaehtoisesti yksikseen mennyt koskemaan. Niin kätevä kuin se toimiessaan onkin.

Jotenkin nämä asiat saatiin kuulostamaan meidän omalta vialta. Myönnän, että olen arka tarttumaan sellaisiin asioihin, joita en hallitse ollenkaan. Mutta olen halukas oppimaan uutta koko ajan ja tekemään, kun voin epävarmuuden iskiessä kysyä joltain apua. En ymmärrä, miksi tämä yhtälö on niin mahdoton järjestää? Syksyllä joskus oli koneilla ruuhkaa, porukkaa oli useasta ryhmästä ja vähän pinnatkin joillakin kiristyi, varsinkin näyttöjen lähestyessä. Keväällä osa porukkaa oli työharjoittelussa ja kuka missäkin, kokeet seisoivat tyhjinä. Mutta me stailattiin...

Kuvakollaaseja

Kuvakollaaseja

Suopukuprojekti, tuotokset

Suopukuprojekti, tekijät ja tuotokset

Turun linna 12.5.2015

The Girl King -elokuvan pukuja

Jos olen ennenkin arvostanut käsillä tekijöitä ja tuunaamisella itsensä elättäviä, arvostan heitä koko ajan enemmän... Aina ihmetellään, kun joku tekee jotain uutta ja kaunista/käytännöllistä/tarpeellista/tarpeetonta kierrätysmateriaalista, että miksi se voi maksaa noin paljon, kun raaka-aine ei maksa juuri mitään. Mutta. Tänään leikkelin jo aiemmin haalimiani farkkuja paria projektia varten paloiksi. 3½ tuntia meni, eikä nuo palat taida edes riittää, ainakaan kaikkia ei voi …keskenään yhdistellä näihin juttuihin vaan osa menee aikanaan muuhun käyttöön. Se taas tarkoittaa, että farkkuja täytyy haalia lisää (menee aikaa) ja leikellä lisää paloja, että saa toivotun määrän. On muuten järkyttävän pölyistä hommaa, siksi olin jättänyt sen aurinkoiseen, tai ainakin sateettomaan päivään, jotta saatoin leikellä ulkona, sisällä on pölyä ilmankin ihan riittävästi. Huomenna menen koululle ompelemaan, ellei ranne satu äitymään kovin kipeäksi, leikkely kävi hyvistä saksista huolimatta käsiin. Joka tapauksessa tämä on kivaa ja mielenkiintoista.
Siinä farkkuja leikellessä ajattelin, että solmin kaksosille kivan lelun niistä saumakohdista, jotka ovat kaikkein vahvimpia. Minun mielestäni lelusta tuli ihan kiva vetolelu, mutta kaksoset, sen enempää kuin muutkaan, siitä vähät välitti, sehän oli LUVALLINEN lelu. Toisin, kuin se uppopumpun sähköjohto, joka oli pureskeltu poikki... Ei onneksi ollut töpseli seinässä.

Herätyskellot on amatööreille...

Pauli kysyi eilen illalla, muistinko laittaa herätyskellon aamuksi soimaan. Vastasin, etten sitä missään vaiheessa ollut sammuttanutkaan, en edes torstai-iltana eli vapunaattona. Se ainoa aamu, vappuaamu, jolloin yksikään pitkänaama ei ollut herännyt ennen klo 5.30 ja tietysti KELLO SOI! Viikonlopun kumpanakin aamuna herätys oli ennen viittä ensimmäisen kerran. Tänä aamuna ensimmäinen herättelijä tassutteli sängyn viereen heti viiden jälkeen. Kellon soidessa 5.30 oli osa porukkaa jo pihalla ja ruokakin jo kupeissa.

Tänä aamuna lähti yksi farkkutuunauskassini Turkuun Taitaja2015 -tapahtumaan. Mielenkiinnolla odotan torstain reissua näkemään meidän ja muiden teokset sekä varsinkin videopätkä, jonka teimme Taitaja -kisaan osallistujille.