Sadepäivän mietteitä

Tällaisena aikana, kun töiden saaminen on vaikeaa, lähes mahdotonta, pitäisi minusta panostaa koulutukseen. Kansalaisten, myös aikuisten tulisi voida opiskella omakseen katsomiaan asioita, kehittämään osaamistaan ja sitä kautta pysymään aktiivisina. Veikkaan, että sieltä kohoaisi paljon uutta innovaatiota ja osaamista ihan yritystoimintaan saakka. Mutta ei, koulutuksesta säästetään, oppilaitoksia suljetaan säästöjen nimissä. Luokkakoot olivat omanakin kouluaikanani isoja, mutta silloin oli opettajan sana vielä laki, nythän samankokoisessa porukassa vallitsee lähinnä viidakon laki. Eikä kukaan opi mitään.

Minä tykkään meidän koulusta, siellä on rento meininki, samaan porukkaan sopii niin parikymppiset nuoret kuin eläkeikää lähestyvätkin opiskelijat. Tykkään myös opettajista, mukavaa väkeä jokainen. Innostavia ja jaksavat innostua itsekin, kekseliäita ja idearikkaita myös. Koulun hengettäret, Meini ja Seija, ansaitsevat myös omat kiitoksensa. Paikat on aina siistit ja ruoka ajallaan.

Siitä minä en tykkää, miten tunteja on suunniteltu ja meille säästösyistä projektityötunteja sinne sekaan laitettu. Projektityötuntien määrä tulee entisestään syksyllä lisääntymään - säästösyistä. Kontaktitunnit opettajien kanssa siis vähenevät. Mitä tämä tarkoittaa? Nyt tulee pitkä selostus, minun näkemykseni, tyyliin "oli synkkä ja myrskyinen yö", eli alkaa jo kaukaa historiasta.

V. 2002 osallistuin Yrittäjä/osuuskuntayrittäjäkoulutukseen, johon työvoimaviranomainen suuressa viisaudessaan minutkin pakotti. Taustalla oli, että osallistujat perustaisivat osuuskunnan, kunhan nyt jonkunlaisen, että saataisiin mokomat työttömät pois kortistosta vähäksi aikaa ja tilastot kauniimmaksi. Ryhmä oli äärettömän heterogeeninen, ei olisi hankalammin yhteensopivaa porukkaa voinut ajatella. Opettaja olikin oma lukunsa... Koulutuksen aikana luettiin Eläinten vallankumousta ja mietittiin, kuka meistä on mikäkin kirjan hahmo. Kerran me oppilaat emme olleet tämän opettajan kanssa jostain samaa mieltä ja hän ajoi meidät, aikuiset ihmiset, ulos. Mitä meidän piti opiskella tuon kurssin aikana, oli yrityksen käytännön asiat, mm. verotus. Niitä emme opiskelleet lainkaan. Sen sijaan opiskelimme, missä järjestyksessä ovat lasit ja aterimet Suomen suurlähetystössä Sveitsissä. Että tiedetään, KUN lähdetään tekemään ISOA bisnestä ulkomaille. Kunpa nyt olisi menty vähän lähempänä oikeita asioita ja todellisuutta. Tärkeimmät asiat jäivät kokonaan oppimatta. No, osuuskunta perustettiin kun pakko oli, Leader-hankkeena työosuuskunta siitä tuli. Täyttihän se kaikkien vaikeuksien jälkeen hankkeen saamat määritelmät, mutta ei se ollut helppoa.

Menin sitten v. 2007 opiskelemaan merkonomin papereita, kun työvoimaviranomainen sanoi, että se paperi on niin tärkeä olemassa nykyisin. Vain sillä voi näyttää osaamisensa. Koulutuksen aikana vastaava opettaja kysyi neljään kertaan, mitä toivoisimme koulutuksen aikana oppivamme. Joka kerta vastasin, että haluaisin osata kokouskäytännön kunnolla ja osata laatia oikeanlaisen pöytäkirjan. Olen ollut jokusissakin kokouksissa elämäni aikana ja toivonut, että osaisin ne OIKEAT käytännöt, että kaikki menisi edes suunnilleen sääntöjen mukaan. Kolmella kerralla opettaja sanoi, että joo, katsotaan ne kokouskäytännöt siellä ihan lopuksi. Neljännellä kerralla sanoi, että joo, kokouspöytäkirjoihin on netissä niin paljon hyviä malleja, katsokaa sieltä. Siis emme käyneet läpi sitä, minkä kuvittelin olevan merkonomin hommissa itsestäänselvyys. Sen sijaan teimme laajan liiketoimintasuunnitelman. Niin laajan, että omakin ryhmäni joutui laskemaan kuvitteellisen toimitilan remonttikustannuksetkin ruuveineen ja saumauslaasteineen.

Viime syksynä aloittaessani tämän nykyisen koulun, hommat alkoivat vauhdilla. Tutustuttiin koneisiin ja sitten vaan saumoja harjoittelemaan. Harjoitukset tehtiin kertaalleen ja nopeasti. Muistankin miettineeni, että mitähän jatkossa onkaan, kun näin kovasti tässä harjoitellaan ja tehdään. Syksyllä teimme myös harjoituksena hameet, paitapuserot, t-paidat ja leggingsit. Sekä tilaustyönä 30 Lucia-neidon pukua. Se olikin pystymetsästä tulleille melkoinen suoritus, mutta lähes kaikki mukana olleet ottivat homman vakavasti ja jälkeä syntyi ihan kiitettävästi.

Meiltä kysyttiin toiveita, mitä erityisesti haluaisimme oppia. Itse mainitsin materiaaleista farkun (ja muut kierrätysmateriaalit), pellavan ja nahkan. Nahkasta meillä piti lukuvuoden mittaan olla kurssikin, ei ollut. Ei ollut aikaa... Vuodenvaihteen jälkeen alettiin tuunata. Se oli mielenkiintoista ja tykkäsin siitä todella. Meidän piti kiireellä tehdä kaikkea, sanottiin, että tekemällä oppii ja näinhän se juuri onkin. Tehkää, tehkää, keksikää uusia juttuja ja jos ette keksi, opettajalla on varattuna tuunattavia juttuja. Kyllä minullakin ideoita olisi piisannut ihan ilman niitä opettajan varaamiakin. Minulle ainakaan ei hahmottunut siinä vaiheessa ollenkaan, että kun se tuunausjakso loppuu, ei ompelukoneisiin kosketa. Keväällä ei ommeltu tikkiäkään.

Hei, nyt me stailataan! Päiväkausia käytiin läpi ihmisvartaloita, leikeltiin kuvia aikakauslehdistä, opettaja vielä tarkasti, että ovat oikeanlaisia. Opeteltiin, miten tulee pukeutua mihinkäkin kodin juhlaan, kutsukorttejakin käytiin läpi tuntikausia. Sainhan minä aikani kulumaan, kun kudoin sukkaa tai virkkasin jotain siinä samalla. Mutta että aikuisten ihmisten lehdistä leikkaamat kuvatkin täytyy käydä yksitellen läpi, niiden tulee olla tietynlaisia, jotta saa suoritettu -merkinnän. Vielä kertaustehtävätkin tehtiin näistä. Nyt (periaatteessa) tiedämme, mihin asuun ja juhlaan voi laittaa pienoiskunniamerkit ja kuinka kulmikkaan ja pyöreän vartalon huonoja puolia voidaan peittää ja hyviä korostaa. Paljonko paidanhihan tulee näkyä hihansuusta miesten puvussa, mikä materiaali ja väri on paras ja huonoin solmioissa. Jne. Mutta ei ommeltu.

Neulekonekurssi pelasti kevään. Minulla se tietysti levisi käsistä sikäli, että kahden vaaditun vaatekappaleen tms. sijaan tein kuusi, mutta kun tykkäsin taas niin kovasti siitä tekemisestä. Tekeminen ja uuden oppiminen aina sytyttää minut, virkistää ja innostaa. Nyt meillä on lupa mennä syksylläkin tekemään koska tahansa mitä tahansa niillä neulekoneilla, kun kurssi on suoritettu. Sepä vaan, että kurssi oli melko lyhyt, yksi ainoa opettaja osaa käyttää niitä koneita, kaikki muut kieltäytyvät edes koskemasta niihin. Se opettaja, joka ne hallitsee, on syksyn poissa. Jos tuleekin ongelma, ei kukaan osaakaan auttaa. Niin lyhyellä kurssilla ei opittu toimimaan missään erityistilanteissa, kun nopeasti vaan käytiin kuitenkin erilaiset perusasiat läpi. Neulekone on monipuolinen vekotin ja pitäisi olla hiukan varmuutta ja kokemusta, jotta siitä saisi kaiken hyödyn irti.

Kun valiteltiin, että niin vähälle jäi ompelut keväällä, meille sanottiin, että kun ei ole niitä kontaktitunteja. Mutta että on projektitunteja, jolloin voi ja saa mennä ompelemaan, muutamina päivinä viikosta saa olla ompelemassa iltaisinkin. Näinhän se on. Mutta iltaisin siellä ei ole yhtään opettajaa, keneltä kysyä neuvoa. Monesti ne projektityöajat, varsinkin sen stailauksen aikana, tarkoittivat sitä, että haalittiin jostain aikakauslehtiä, joista leikeltiin niitä kuvia. Nykyisenlaisten lehtiroskisten aikana se on melko haasteellista, kun niistä ei lehtiä enää saakaan ulos. Onneksi porukalla oli hyvä yhteishenki, autettiin näissäkin toinen toisiamme.

Minusta näihin stailauksiin ja leikkaa-liimaa-askarteluihin käytettiin kohtuuttomasti aikaa. Tuommoiset asiat olisi voinut käydä ripeästi läpi, loput katsoa vaikka netistä kukin kiinnostuksensa mukaan. Ja mennä tekemään ja oppimaan ompelukoneilla yhtä ja toista. Meille kuitenkin aina sanottiin myös, että voisi tehdä koulun osuuskunnan kauppaan myyntituotteita. Mutta en tajua, miksi kaikkien täytyy keksiä pyörä uudestaan ja kantapään kautta opetella asioita. Kun kerran meillä on osaavia opettajia siellä, eikö voisi sitä painottaa tekemisen puolelle niin, että nämä projektityötunnit olisivat sitten ryhmiteltyinä sellaisiin aikoihin, että joku opettaja olisi paikalla neuvomassa ja että niinä aikoina ehtisi oikeasti tekemäänkin jotain? Kyllä meille sanottiin pari viikkoa sittenkin tästä puhuttaessa, että olisi voitu tehdä myyntiin vaikka pussukkasarjoja tai t-paitoja silloin viime syksynä. Totuus on, että ei olisi. Jos ensimmäistä kertaa ihminen tekee teollisuuskoneilla ylipäätään mitään, yhden t-paitaharjoituksen perusteella ei voi tehdä mitään paitasarjoja myyntituotteiksi. Pussukoita ei myöskään sen paremmin. Varsinkin, kun se kone, jolla tehtiin t-paitojen kauluksia, oli koko ajan jumissa. Ei siihen kukaan vapaaehtoisesti yksikseen mennyt koskemaan. Niin kätevä kuin se toimiessaan onkin.

Jotenkin nämä asiat saatiin kuulostamaan meidän omalta vialta. Myönnän, että olen arka tarttumaan sellaisiin asioihin, joita en hallitse ollenkaan. Mutta olen halukas oppimaan uutta koko ajan ja tekemään, kun voin epävarmuuden iskiessä kysyä joltain apua. En ymmärrä, miksi tämä yhtälö on niin mahdoton järjestää? Syksyllä joskus oli koneilla ruuhkaa, porukkaa oli useasta ryhmästä ja vähän pinnatkin joillakin kiristyi, varsinkin näyttöjen lähestyessä. Keväällä osa porukkaa oli työharjoittelussa ja kuka missäkin, kokeet seisoivat tyhjinä. Mutta me stailattiin...